Seurakuntakasvatus
Aamenesta öylättiin - kirkon ja uskon sanasto
Kasvattaminen ja opettaminen ovat keskeinen osa kirkon perustehtävää jo kastekäskyn perusteella. Kristillisen tiedon ja elämäntavan opettaminen kuuluvat kiinteästi kirkon olemukseen.
Kirkolla on aina ollut omat kasvatusjärjestelmänsä, joiden tavoitteet ja puitteet ovat määrittyneet eri aikoina hiukan eri tavoin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1977 pitkän valmistelutyön pohjalta Kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelman (K-ohjelma). Siihen liittyen seurakunnat ovat tehneet paikallisia kasvatussuunnitelmia ja -ohjelmia. Kasvatustoiminnan kokonaisohjelma on kirkolliskokouksen hyväksymä ja siten edelleen voimassa oleva kasvatuksen asiakirja.
Vastaavan laajuista kasvatusjärjestelmän kokonaisuudistusta ei ole myöhemmin laadittu. Sen sijaan on tehty runsaasti kirkon toimintaa koskevia osauudistuksia ja järjestetty kirkon kasvatusta tukevia hankkeita. Lähes kaikki kirkon uudistukset (esimerkiksi virsikirjan uudistaminen, Raamatun uusi käännös, uuden Katekismuksen hyväksyminen, jumalanpalvelusuudistus, hallinnon muutokset sekä strategiat) sisältävät aina myös kasvatuksellisen, opetuksellisen ja koulutuksellisen juonteen.
Kristillisen varhaiskasvatuksen ja lapsityön keskeisiä muotoja ovat päiväkerhot, perhekerhot ja pyhäkoulut. Kouluikäisille lapsille on monimuotoista kerho-, retki- ja partiotoimintaa.
Nuorisotyössä rippikoululla ja siihen kiinteästi liittyvällä isostoiminnalla on keskeinen paikka ja tehtävä toiminnan kokonaisuudessa. Seurakunnilla on myös muuta nuorisotoimintaa samoin kuin kristillisillä järjestöillä. Merkittävä kehittämistehtävä on nuorten aikuisten toiminta kirkossa.
Kirkon aikuiskasvatus perustuu useimmiten pienryhmätoimintaan. Tähän kuuluvat muun muassa keskustelu- ja raamattupiirit sekä opintopiirit. Viime vuosina näiden perinteisten toimintatapojen rinnalle on tullut uusia toimintamalleja kuten hiljaisuuden retriitit ja monimuotoinen vapaaehtoistoiminta.
Kirkon näkemys aikuiskasvatuksesta on laajentunut perinteisistä toimintamalleista. Aikuisena oppimisen mahdollisuus niin kristillisessä tiedossa kuin kristittynä elämisessä nähdään yhä keskeisempänä tavoitteena. Se korostuu kaikessa kirkon aikuistoiminnassa ja siellä, missä kirkko välillisesti kohtaa aikuisia, kuten lasten ja nuorten vanhempina, toimituskeskusteluissa ja jumalanpalveluselämässä. Perinteinen kinkeritoiminta jatkuu yhä lähinnä maaseudulla.
Seurakuntien toiminta työttömien, eläkeläisten ja vanhusten kanssa on perinteisesti varsin laajaa. Se sisältää entistä enemmän myös kasvatuksellisia ja opetuksellisia ulottuvuuksia.
