JAKAAKO KYSYMYS HOMOSEKSUAALISUUDESTA KIRKON?
Miksi naisen vihkiminen papiksi on Raamatun ja kirkon opin mukaan mahdollista mutta homoparin vihkiminen ei?
Arkkipiispa Jukka Paarma totesi hiljattain, että homoseksuaalisuutta koskevasta erimielisyydestä voi tulla naispappeuttakin pahemmin repivä kiista kirkossa. Samalla hän osoitti ymmärrystä näkemykselle, jonka mukaan homoseksuaalinen identiteetti on synnynnäinen, ei valittu tai henkilöhistorian tuottama ominaisuus. Lehtikirjoituksissa Paarman kanta on tulkittu alustavaksi varovaiseksi tueksi homoliittojen siunaamiselle kirkossa.
Jotkut ovat nähneet naispappeuden hyväksymisessä ja homoliittojen kirkollisen siunauksen tai vihkimyksen sallimisessa tiettyä samankaltaisuutta. Konservatiivisimmat näkevät molemmissa tapauksissa kirkolle vieraiden, maallisen yhteiskunnan arvojen tunkeutuvan kirkon omimmalle alueelle, kirkon Raamattuun perustuva oppi on korvattu modernin yhteiskunnan vapaamielisillä mielipiteillä.
Liberaalimmat tulkitsijat taas uskovat, että sekä pappeutta että homoseksuaalisuutta koskevat näkemykset Raamatussa ja kirkon perinteisessä opissa ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia ja niitä pitääkin uudistaa. Aluksi kristityt ja kirkon työntekijät haraavat vastaan, mutta aika tekee tehtävänsä, ja uudistus toteutuu. Näin kävi naispappeuden toteutuessa ja näin siis uskotaan käyvän myös homoparien vihkimiskysymyksen kohdalla.
TEESINI
Vastoin edellä esitettyjä näkemyksiä minun teesini on seuraava:
-Pappisviran avaaminen naisille oli Raamatun ja kirkon opin mukaan oikea päätös, kun taas homoseksuaalisen parin kirkollinen vihkiminen ei voi olla sitä.
-Kun kirkko avasi apostolisen viran naisille, kysymys ei ollut maallisen yhteiskunnan arvojen pakkosyötöstä kirkon sisälle. Luonnollisestikin yhteiskunnassa toteutunut tasa-arvo vauhditti naispappeuden toteutumista, mutta sama miehen ja naisen tasa-arvon idea löytyy myös kristinuskon sisältä.
-Mutta jos homoseksuaalisen parin vihkimisestä tehdään kirkon pyhä toimitus sen nojalla, että homoliitto on hyväksytty maallisessa yhteiskunnassa, kysymyksessä on kristinuskolle selkeästi vieraan, ulkoa pakotetun arvomaailman tunkeutumisesta kirkkoon.
NAISPAPPEUS ON TEOLOGISESTI OIKEIN
Apostolinen virka oli Uuden testamentin aikana hyvin monimuotoinen. Meidän tuntemamme kolmijako – piispa, pappi, diakoni - muotoutui pian Uuden testamentin ajan jälkeen. Jo Uudessa testamentissa joitain apostolisen viran osatoimintoja hoitivat naiset. Vanhassa liitossa pappeja korkeampaa hengellistä kutsumusta hoitivat profeetat, joiden joukossa oli myös monia naisia.
Siitä historiallis-kulttuurisesta tosiasiasta, että Jeesuksen valitsemat apostolit olivat miehiä, ei voi tehdä sitä dogmaattista johtopäätöstä, että apostolin viran jatkumoa voi hoitaa vain mies. Jeesuksen oppilaiden miehisyys oli selvästi sen ajan kulttuurissa ainut mahdollinen vaihtoehto.
Sen sijaan Uusi testamentti ei tunne yhtään positiivista opillista kannanottoa sen puolesta, että apostolin viran hoitajan tai tämän saman tehtävän jatkajan pitäisi nimenomaan olla mies.
Uudessa testamentissa on kaksi negatiivista kannanottoa, joiden mukaan ”naisen tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa” (1. Kor. 14) ja ”sitä en salli, että nainen opettaa” (1. Tim. 2). Kummassakaan kohdassa ei puhuta apostolisesta virasta. Ensimmäisessä kohdassa Paavali puhuu yleisestä järjestyksestä seurakunnan kokouksissa, jälkimmäinen on niinikään käytännöllinen ohjeisto seurakunnan elämää varten, siinä hellenistinen hyveluettelo saa kristillistetyn version.
Kun näitä kohtia käytetään naispappeuden torjumisen perusteluina, ne on irrotettu niiden aidosta kontekstiyhteydestä. Tällainen Raamatulla argumentointi on tarkoitushakuista tuen hakua jo valmiille mielipiteille ja se vähät välittää tekstin alkuperäisestä historiallisesta ja teologisesta totuudesta.
Myöskään kirkon opin myöhemmässä kehityksessä ei ole mitään positiivista dogmaattista määritelmää siitä, että apostolin viran hoitajan pitäisi nimenomaan olla mies eikä mitään negatiivista dogmaattista määritelmää siitä, että apostolinen virka olisi naisille kielletty.
Se, että virkaa hoitivat meidän aikoihimme asti miehet, on kirkon käytännöllinen, patriarkaaliseen kulttuuriin sidottu tapa ja käytäntö, ei raamatullisesti tai opillisesti perusteltu dogmaattinen totuus. Sen sijaan Uuden testamentin omaan opetukseen sisältyy potentiaali täydestä tasa-arvoisuudesta: ”Kristuksessa ei ole miestä eikä naista”.
On varsin todennäköistä, että pappisvirka avautuu naisille jonain päivänä myös kaikkein perinteisimmissä kirkoissa, katolisessa kirkossa ja jopa ortodoksisissa kirkoissa. Pitkässä juoksussa naispappeus ei ole syvällinen ekumeeninen ongelma.
HOMOPARIEN KRISTILLINEN VIHKIMYS ON MAHDOTTOMUUS
Homoseksuaalisen identiteetin omaavien keskinäistä avioliittoa yritetään puolustaa teologiassa hieman samankaltaisin argumentein kuin naispappeutta: tietyt Raamatun ja kirkon opin näkemykset ovat aikasidonnaisia, meidän tietomme ihmisestä ja hänen seksuaalisuudestaan on aivan toinen kuin vuosituhansia sitten, sen vuoksi kirkon on muutettava kantansa homoseksuaalisuuteen.
Mutta tämä strategia ei riitä. Naispappeuskeskustelussa käytettyjä argumentteja ei voi soveltaa keskusteluun homoseksuaalisuudesta.
Raamatussa ja kirkon dogmassa on vahva positiivinen oppi siitä, mikä on ihminen. Jo Raamatun ensimmäinen luku (1. Moos. 1) korostaa: Jumala loi ihmisen ”omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”. Avioliitto on miehen ja naisen välinen, Jumalan siunaama liitto. Miehelle ja naiselle yhdessä lausuttiin Raamatun ensimmäinen käsky: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää…” Sama teologinen linja jatkuu läpi koko Raamatun.
Raamattu ja kirkon oppi eivät ainoastaan opeta positiivisesti miehen ja naisen välistä liittoa, vaan myös erittäin selvästi negatiivisesti kieltävät ja sanktioivat seksuaalisen kanssakäymisen samaa sukupuolta olevien välillä (esim. 3. Moos. 18 ja 20, Room 1 ja 1. Kor. 6).
Homoseksuaalisuus oli erittäin yleinen, hyvin tunnettu ja laajasti hyväksytty seksuaalisuuden muoto jo antiikin aikana. Vanhaan testamenttiin nojaten kristityt valitsivat tietoisesti erilaisen arvomaailman, erilaisen käsityksen ihmisestä ja ihmisyyden toteutumisesta. Eli kun Uuden testamentin kirjoittajat torjuvat homoseksuaalisuuden, he eivät tee sitä homoseksuaalisuudesta tietämättöminä vaan erittäin tietoisesti valiten ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeavan näkemyksen.
On jotenkin liki surkuhupaisaa, kuinka länsimaissa, myös Suomessa, juuri protestanttisia kirkkoja painostetaan hyväksymään maallisen yhteiskunnan vallitsevat arvot ja normit homoseksuaalisuuskysymyksessä. Miksi samaa vaadetta ei esitetä esim. ortodoksiselle ja katoliselle kirkolle, puhumattakaan islam-yhteisöistä tai synagogista? Pitäisikö meidän ruveta vaatimaan uskonnonvapautta ja uskontorauhaa protestanttisille kirkoille, jotta ne saisivat rauhassa, ilman painostusta pitää oman uskonsa ja arvonsa!
On aivan oikein, että suvaitsevaisuus homoseksuaalisen identiteetin omaavia kohtaan on lisääntynyt radikaalisti kirkon piirissä viime vuosikymmeninä. Tämän identiteetin omaavien sisarten ja veljien kanssa me yhdessä kumarramme Pyhää, rukoilemme, nautimme sakramentit ja tulemme monin tavoin siunatuiksi pyhässä messussa. Tämän olen itse kokenut todeksi kahden vuosikymmenen aikana Helsingin Tuomasmessussa.
Mutta hengellisen yhteyden kokeminen homoseksuaalisen identiteetin omaavien kanssa ei merkitse kirkon pyhien toimitusten muuttamista. Homoseksuaalit voivat olla kirkon täysivaltaisia ja aktiivisia jäseniä, mutta kirkko ei voi hyväksyä eikä siksi siunata tai vihkiä homoseksuaalista liittoa pyhänä, Jumalan asettamana elämän järjestyksenä, instituutiona.
Kirkon pyhät toimitukset perustuvat kirkon oppiin. Raamatun luomisteologian ja ihmiskäsityksen pohjalta kristinusko on aina opettanut miehen ja naisen välistä avioliittoa. Tässä keskustelussa kysymys ei ole vain eettisestä erilaisten parisuhdemallien samanarvoisuudesta, vaan syvästi teologisesta, Raamattuun perustuvasta näkemyksestä siitä, millaiseksi Luoja alunperin loi ihmisyytemme.
Kirkon pyhät toimitukset eivät voi poiketa tästä Raamattuun ja kirkon oppiin perustuvasta tosiasiasta. Siksi homoliiton instituution vihkiminen tai siunaaminen ei ole mahdollista kirkon pyhänä toimituksena.
Suomen ev.lut. kirkolle olisi parasta, että se mahdollisimman pian ja selvästi sitoutuisi tähän kantaan, joka on paitsi raamatullisesti ja teologisesti terve näkemys, myös kirkon jäsenten enemmistön vakaumus. Jos kirkko antaa maallisen yhteiskunnan arvomaailman sanella pyhien toimitustensa agendan, edessä on kirkon vakava sisäinen kriisi.
Lisäksi näin tehdessään Suomen ev.lut. kirkko eroaisi selkeästi siitä linjasta, jota noudattavat eivät vain historialliset kirkot vaan myös länsimaiden ulkopuolella voimakkaasti kasvavat, Raamatulle meitä uskollisemmat evankelikaaliset ja karismaattiset nuoret kirkot.
Vaikka monet nyt vastaan haraavat kirkot tullevat aikanaan hyväksymään naispappeuden, ei ole mitään merkkejä siitä, että ne koskaan tulisivat hyväksymään homoparien kristillisen vihkimyksen.
15. syyskuuta 2008 kello 15.42
Teologiasta kummemmin ymmärtämättä luen kirjoituksen näin:
1) Naispappeuden suhteen alkukirkko antoi asioiden mennä valtakulttuurin mukaisesti. 2) Homoseksuaalisuuden suhteen kirkko teki aktiivisesti ympäröivästä kulttuurista poikkeavan ratkaisun.
Esille nousee tietenkin se, miksi tuollaista irtiottoa ei tehty sukupuolten tasa-arvon suhteen, jos kerran “tasa-arvon idea löytyy myös kristinuskon sisältä.”
15. syyskuuta 2008 kello 16.57
Jos kaksi aikuista ihmistä rakastaa ja välittää toisistaan, ja haluavat myös sitoutua toisiinsa kirkollisessa kontekstissa, niin miksei Jumala voisi tälläistä sitoutumista hyväksyä ? Siksikö, että vanhassa ja uudessa testamentissa synnillistetään samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteet? Tai, että luomisjärjestys puhuu vain miehestä ja naisesta ? Toisaalta eiväthän nämä kirjoittajat tieneet mitään nykytieteen näkemyksistä seksuaalisuudesta. Ehkäpä heilläkin olisi toisenlaiset käsitykset, jos olisivat tieneet nykytieteen käsityksistä seksuaalisuudesta. Luomisjärjestystä on taas aika vaikea pitää ehdottoman normatiivisenä enää sen jälkeen, mitä tiedämme maailma synnystä, evoluutiosta ja yleensä luonnontieteistä. Tai sitten loogisuuden vuoksi meidän kaiketi pitäisi hyväksyä myös raamatun kosmologiset mallitkin ?
Järki käteen. Kenenkään ei tarvitse raahata mukanansa ollakseen uskovainen vanhan maailmankuvan käsityksiä ja jäänteitä. Raamatun punainen lanka on aivan muualla kuin vanhentuneissa käsityksissä ja luutuneissa ennakkoluuloissa. Se löytyy pelastussanomasta, jonka Jeesus ytimekkäästi mainitsi kerran Kapernaumissa: Hänet on kutsuttu päästämään sorretut vapauteen. Suomen kirkonkin on aika päästää homoseksuaalit vapaiksi vanhentuneista ennakoluuloista ja myöntää heille tasavertainen asema kirkossa.
On aika
15. syyskuuta 2008 kello 18.48
En nyt muuten puutu kirjoitukseen, mutta seuraavaan kohtaan on pakko ottaa kantaa, vaikken tahdo mitään eipäs-juupas taistelua alkaan:
>Myöskään kirkon opin myöhemmässä kehityksessä ei ole mitään
>positiivista dogmaattista määritelmää siitä, että apostolin viran hoitajan
>pitäisi nimenomaan olla mies eikä mitään negatiivista dogmaattista
>määritelmää siitä, että apostolinen virka olisi naisille kielletty.
Ottaen huomioon sen, että Raamattu ja apostolinen traditio asiassa ovat selviä on yllättävää kuinka monta kertaa asiaan todella on otettu kantaa. Seuraavassa muutama viite kiinnostuneille (englanninkieliset viitteet lienevät parhaat, jos tekstejä etsii netistä).
Irenaeus, Against Heresies 1:13:2
Tertullian, “Demurrer Against the Heretics” 41:4–5; “Baptism” 1; “The Veiling of Virgins” 9
Hippolytus, “The Apostolic Tradition” 11
Epiphanius, “Against Heresies” 78:13, 79:3
John Chrysostom, “The Priesthood” 2:2
Augustine, “Heresies” 1:17
Laodikean kirkolliskokouksen kaanon 11
15. syyskuuta 2008 kello 22.09
“On varsin todennäköistä, että pappisvirka avautuu naisille jonain päivänä myös kaikkein perinteisimmissä kirkoissa, katolisessa kirkossa ja jopa ortodoksisissa kirkoissa. Pitkässä juoksussa naispappeus ei ole syvällinen ekumeeninen ongelma.”
Pidän käsitystäsi ongelmallisena, sillä Katolinen kirkko on opetusviran erehtymättömänä kantana esittänyt Ordinatio Sacerdotalis -asiakirjassa, vuodelta 1994, ettei Katolisella kirkolla ole auktoriteettia vihkiä naisia papeiksi. Tämän kannan kuulumisen uskon ja moraalin käsitykseen on Uskonopin kongregaatio vahvistanut.
Ohitat myös kardinaali Walter Kasperin hyvin tiukan kannanoton Englannin kirkolle, naispiispuuspäätöksen edellä. Et ole varmaankaan näistä kannanotoista tietämätön. Naispappeus on ekumeenisesti ‘pitkässä juoksussa’ ongelma. Se on sitä jo nyt.
En pidä mahdollisena, että Katolinen kirkko, puhumatta mitään ortodoksisista kirkoista, hyväksyisi naispappeuden.
16. syyskuuta 2008 kello 11.12
Professori Ruokanen, kirjoituksenne sai minut tarttumaan aiheeseen ja esittämään muutamia kommentteja ja kysymyksiä.
Kirjoitatte, että ”Raamatussa ja kirkon dogmassa on vahva positiivinen oppi siitä, mikä on ihminen” ja että ”… kristityt valitsivat tietoisesti erilaisen arvomaailman, erilaisen käsityksen ihmisestä ja ihmisyyden toteutumisesta. Eli kun Uuden testamentin kirjoittajat torjuvat homoseksuaalisuuden…” Annatte näin ollen ymmärtää, että homoseksuaali ei täytä tätä Raamatun ja kirkon positiivista oppia ja ihmisyyden kriteeriä. Toteatte myös, että UT:n kirjoittajat torjuvat homoseksuaalisuuden. Myöhemmin kirjoitatte, että ”Homoseksuaalit voivat olla kirkon täysivaltaisia ja aktiivisia jäseniä…” Nämä kaksi toteamusta ovat nähdäkseni ristiriidassa keskenään: UT torjuu homoseksuaalisuuden eikä homoseksuaalisuus kuulu Jumalan tarkoittamaan ihmisyyteen. Miten homoseksuaali voi siis olla kirkon täysivaltainen jäsen jos hän ei täytä ihmisyyden kriteeriä ja hänet torjutaan seksuaalisen suuntautumisensa perusteella Raamattuun vedoten?
Kirjoitatte myös seuraavasti: ”Raamattu ja kirkon oppi eivät ainoastaan opeta positiivisesti miehen ja naisen välistä liittoa, vaan myös erittäin selvästi negatiivisesti kieltävät ja sanktioivat liiton samaa sukupuolta olevien välillä (esim. 3. Moos. 18 ja 20, Room 1 ja 1. Kor. 6).” Mielestäni olisi tärkeätä myöntää se tosiasia, että em. raamatunkohdat eivät sanktioi samaa sukupuolta olevien liittoja vaan kahden miehen välisen seksin. Tästä ei pidä nähdäkseni päätellä, että Raamattu suhtautuisi samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin myönteisesti tai kielteisesti, sillä Raamattu ei ota tähän asiaan kantaa.
”Homoseksuaalisuus oli erittäin yleinen, hyvin tunnettu ja laajasti hyväksytty seksuaalisuuden muoto jo antiikin aikana.” Onko oikein tulkita tämä niin, että Paavali kirjoittaessaan roomalaiskirjettä tiesi hyvin, mistä homoseksuaalisuudesta on kysymys ja teki tällöin tietoisesti valinnan, jonka mukaan homoseksuaalisuus ei kuulu Jumalan tahdon mukaiseen ihmisyyteen ja sen toteutumiseen? Paavalin (roomalaiskirjeen) mukaanhan homoseksuaalisuus on seuraus – tai toisin sanoen rangaistus – ihmisille, jotka ovat hylänneet Jumalan. Näin ollen Jumala on ”hylännyt heidät [homoseksuaalit] häpeällisten himojensa valtaan”. Paavalin näkemyksen mukaan homoseksuaalisuuteen liittyy myös heteroseksuaalisuuden ”vaihtaminen” homoseksuaaliseen kanssakäymiseen. Edustavatko ajattelutapa homoseksuaaleista ”Jumalan hylkääminä epäjumalanpalvelijoina” ja käsitys seksuaalisen suuntautumisen tietoisesta vaihtamisesta olennaisena osana homoseksuaalisuutta myös Teidän näkemyksiänne homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaaleista?
Kirjoituksenne avaa myös mielenkiintoisen näköalan homoseksuaalien kohteluun historiassa – ja vielä nykypäivänäkin. Antiikin aikana homoseksuaalisuus oli ”laajasti hyväksytty seksuaalisuuden muoto”. Juutalaisessa kulttuurissa näin ei ollut. Sen sijaan VT:ssa miesten kanssa makaavat miehet kehotettiin kivittämään. VT:n juutalaisesta perinteestä käsityksensä ammentavan kristinuskon vaikutus näkyi Suomessakin voimakkaasti aina näihin päiviin homoseksuaalisuuden kriminalisointina, sairausluokituksena sekä syrjintänä. Vasta maallistumisen myötä, aivan viime vuosina, homoseksuaalisuuteen ja homoseksuaaleihin on kyetty suhtautumaan yhteiskunnassa asiapohjalta ja tasavertaisesti. Kirkon vastustuksesta huolimatta. Sellaiselle kristilliselle ihmiskuvalle, johon homoseksuaalisuus ei sovi, tämä on tietysti haaste. Miten te näette sen tosiasian, että homoseksuaaleja on vainottu kautta vuosisatojen niitä samoja raamatunlauseita käyttäen ja siihen samaan arvopohjaan vedoten, joita Te nyt käytätte ja johon Te nyt vetoatte vastustaessanne samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamista?
Tuotte kirjoituksessanne myös esille nykyisin kovin trendikkään ajatuksen siitä, että homoseksuaaleihin tulee suhtautua suvaitsevaisesti, rakkaudella ja tasavertaisina lähimmäisinä. Tällaiselle ajatukselle ei kuitenkaan löydy mitään tukea Raamatun homoseksuaalisuutta käsittelevistä kohdista. Täysin päinvastoin. Nähdäkseni tällainen ajattelutapa on vastoin roomalaiskirjeen sanomaa yhtä paljon kuin jos minä väittäisin Paavalin hyväksyvän homoseksuaalisuuden kyseisessä kirjeessään. Sen sijaan että Paavali kirjoittaisi ”miesten kanssa makaavien miesten” olevan veljiään ja lähimmäisiään, joiden kanssa voi ”kumartaa Pyhää”, hän toteaa näiden olevan ”täynnä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; korvaankuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia; vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta” Eikö uskollisuuden Raamatulle tulisi siis kantaa roomalaiskirjeen (tai Mooseksen kirjan) loppuun saakka?
Käsittelitte kirjoituksessanne homoseksuaalisuutta teologisena ja ekumeenisena kysymyksenä sekä siltä kantilta, miten (suvaitsevaisesti) homoseksuaaleihin tulisi suhtautua. Koska kysymys homoseksuaalisuudesta on kuitenkin luultavasti merkityksellisempi homoseksuaaleille itselleen sekä heidän läheisilleen, olisi mielenkiintoista kuulla Teidän kertovan ajatuksistanne myös niiden näkökulmasta, joita asia ensisijaisesti koskee. Vastauksia vaille, kymmenien kysymysten joukossa, jäivät esimerkiksi seuraavat kysymykset: Onko homoseksuaali Jumalan luoma ihminen siinä missä heteroseksuaalikin? Miten homoseksuaali saa ja ei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan? Jos Raamattu, Jumala ja kirkko torjuvat homoseksuaalisuuden, mitä homoseksuaalien käytännössä tulisi tehdä päästäkseen eroon homoseksuaalisuudestaan?
Lopuksi esittäisin vielä yhden kirkon asemaan liittyvän kysymyksen. Toteatte seuraavaa: ”Jos kirkko antaa maallisen yhteiskunnan arvomaailman sanella pyhien toimitustensa agendan, edessä on kirkon vakava sisäinen kriisi.” Miten näette kirkon oikeudet ja velvollisuudet julkisoikeudellisena toimijana verotusoikeuksineen suhteessa maamme lainsäädäntöön ja perustuslakiin?
16. syyskuuta 2008 kello 20.49
Kummallinen kirjoitus, jota pidän laskelmoivana. Jos kirjoittaisi naispappeutta vastaan, peli olisi menetetty heti alkumetreillä ja kisa piispanvirasta loppuisi.
Avioliiton asemaa korotetaan, vaikka suurin osa on eronnut. Uusiin naimisiin ei vissiiin anneta lupaa.
Entäs avoliitto avioliiton ulkopuolisena seksisuhteena. Onko haureutta?
17. syyskuuta 2008 kello 16.47
Muutama kommentti/huomio Miikka Ruokasen kirjoituksesta:
Ruokasen mukaan naispappeus voidaan hyväksyä, sillä Uuden testamentin opetukseen sisältyy potentiaali miehen ja naisen täydellisestä tasa-arvoisuudesta: “Kristuksessa ei ole miestä eikä naista”. Se, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen vain miehiä, johtui tuon ajan patriarkaalisesta kulttuurista, samoin kuin se perinne, että kristillisissä kirkoissa vain miehet ovat olleet pappeja ja piispoja. Näistä patriarkaalisesta kulttuurista käsin selittyvistä asioista käsin ei voi Ruokasen mukaan johtaa sellaista dogmaattista kantaa että (jatkossakin) vain miehet voivat olla pappeja.
Ruokasen mukaan naispappeutta voidaan puolustaa kristinuskosta itsestään käsin, eli sen sisältä päin. Sitä ei tarvitse puolustaa ulkoa käsin, esim. vetoamalla ympäröivän yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen ja demokratisoitumiseen, vaikka voidaankin ajatella että yhteiskunnan tasa-arvoistuminen vauhditti pappisviran avautumista naisille.
Ruokasen mukaan homokeskustelussa on käytetty samoja perusteluita kuin naispappeuskeskustelussa. On ajateltu että homoseksuaalisuuden tuomitseminen johtui kristinuskon ulkopuolisista tekijöistä, ei sisäisistä, ja että kristinusko sisältää ajatuksen ihmisten välisestä tasa-arvosta ja suvaisevuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.
Naispappeuskeskustelusta tuttuja perusteluja ei voi Ruokasen mukaan käyttää homokeskustelussa. Siinä missä Raamatun aika (ja sen jälkeinen aika kristillisessä maailmassa) on ollut patriarkaalinen, se ei ole ollut homokielteinen. Ruokasen mukaan homoseksuaalisuus oli alkukristittyjä ympäröivässä kulttuurissa yleistä ja hyväksyttyä. Se että kristityt tuomitsivat homoseksuaalisuuden oli tietoinen valinta, ei-kulttuurisidonnainen asia. Se ei selity kristinuskoa ympäröivillä, ulkoisilla tekijöillä, vaan sen selitys löytyy kristinuskosta itsestään, sisältä päin. Muun muassa tästä syystä homoseksuaalisuuden tuomitseminen ei aseta kontekstuaalista sääntöä vaan ei-kontekstuaalisen, ajattoman säännön.
Ruokasen mukaan kristinuskoon ollaan nyt tuomassa ulkoisia vaikutteita, sellaisia jotka eivät siihen kuulu, kun sitä painostetaan hyväksymään homoseksuaalisuus.
Ruokasen kuvaus Raamatun ajan homoseksuaalimyönteisestä kulttuurista, jota vastaan kristityt ottivat tietoisesti erilaisen kannan, kuulostaa problemaattiselta. Antiikin Kreikassa ja varmastikin myös alkuseurakunnan ajan Roomassa homoseksuaalisuus saattoi olla yleistä, ja joillekin (esim. ylhäisille) oli sallittua, ja jopa kannatettavaa, harrastaa romanttisia seksuaalisuhteita toisten miesten tai suojattinaan olevien poikaoppilaiden kanssa. Täytyy kuitenkin kysyä, minkälainen homoseksuaalisuus oli hyväksyttyä ja yleistä antiikissa ja alkuseurakunnan ajan Roomassa? Mitä hyväksyttiin kun hyväksyttiin homoseksuaalisuus? Oliko homoseksuaalisilla parisuhteilla esim. lain suoja ja moraalisen yhteisön tuki takana? Voi myös kysyä, onko jonkun asian yleisyys ja tunnettuus jossain kulttuurissa sama asia kuin sen hyväksyminen?
Käsittääkseni juutalaisuus asetti vahvan taustakontekstin sille mitä kristityt ajattelivat asioista. Käsittääkseni homoseksuaalisuus oli vahvasti tuomittu juutalaisuudessa. Vaikka kristityt asettuivat vastustamaan monia juutalaisuuden, ja myös ympäröivän Rooman, tapoja ja uskomuksia, kristinusko oli myös monessa asiassa aikansa lapsi.
Esim. professori Martti Nissisen mukaan Raamatun ajan patriarkaalisen kulttuurin yksi aspekteista oli homoseksuaalisuuden tuomitseminen, tai sen näkeminen miestä halventavana (etenkin ns. vastaanottavassa, “feminiinisessä” positiossa olevaa miestä halventavana). Naisten ja miesten hierarkkinen järjestys, naisten alamaisuus, asetti taustan myös homoseksuaalisuuden tuomitsemiselle. Seksuaalisuus nähtiin miehen ja naisen välisenä asiana, jossa oli kysymys järjestyksestä, alamaisuussuhteesta. Homoseksuaalisuus oli miestä halventavaa ja tuomittavaa koska silloin mies asetettiin alamaiseksi toiselle miehelle. Mies femininisoitiin.
Vaikka Ruokanen hyväksyy naispappeuden ja sanoo että Uuden testamentin opetukseen sisältyy potentiaali täydellisestä tasa-arvosta miesten ja naisten välillä, Ruokanen viittaa avioliittoon “järjestyksenä”, tai elämän järjestyksenä. Homoseksuaalinen liitto ei Ruokasen mukaan voi asettaa sellaista järjestystä minkä (ilmeisesti) hänen mukaansa miehen ja naisen liitto asettaa. Ruokasen teksti on lyhyt eikä käy ilmi millaisena hän näkee miehen ja naisen välisen järjestyksen. Mielessä kuitenkin käy näkeekö hän naisen ja miehen parisuhteen perheessä tasa-arvoisena, vai kuuluuko sukupuolten välinen tasa-arvo ainaostaan seurakuntaan. Tuomitseeko hän homoparisuhteiden kirkollisen siunaamisen sen takia että hänen mukaansa ihmisyys toteutuu eheänä ainoastaan miehen ja naisen välisessä (hierarkkisessa) järjestyksessä?
18. syyskuuta 2008 kello 14.50
Hyvä Veli! Kiitokset avoimesta, vakuuttavasti perustellusta ja jämäkästä kannanotosta! Monet papit ovat toivoneet, että pasuuna antaisi selvän äänen näissä kysymyksissä, mutta kovin herkästi emme lähde laittamaan itseämme likoon. Onhan tunnettua, miten herkästi ns. suvaitsevaisten ihmisten taholta meidät leimataan heti homofoobisiksi änkyröiksi.
18. syyskuuta 2008 kello 15.01
Miikka Ruokaselle esittäisin muutamia kysymyksiä.
1) Mitä tarkoittaa siunaus?
2) Mitä tarkoittaa siunauksen kieltäminen
a) Jumalan kannalta (minkälaiseen tilaan/asemaan nämä ihmiset, joilta siunaus kielletään, asettuvat Jumalan perspektiivistä katsottuna)
b) yksilön psykologian kannalta
c) kirkolliselta/seurakuntayhteisölliseltä kannalta (minkälaiseen asemaan nämä ihmiset asetetaan seurakuntayhteisössään kieltämällä heiltä siunaus)
3) Mitä tarkoittaa Jumalan siunauksen kieltäminen? Mitä ihmiseltä/pariskunnalta kielletään ja evätään, kun heiltä kielletään Jumalan siunaus? Mitä se mielestäsi on konkreettisesti ja mitä se on hengellisteoreettisesti?
Kirjoituksessasi käsittelet tätä aihetta pelkästään sangen teoreettisena asiana (lähinnä historiatieteen – antiikin historia- ja teoreettisen teologian kautta), jolla, mielestäsi ilmeisesti, ei ole seurauksia, eikä merkityksiä yksilöiden psykologian kannalta, ei seurauksia eikä merkityksiä Jumalan kannalta näiden ihmisten suhteen, eikä seurauksia eikä merkityksiä seurakunnalliseen konkreettiseen asennoitumiseen näitä ihmisiä kohtaan, eikä myöskään merkityksiä yksilöiden hengelliseen elämään…
Ikään kuin sinulle koko asia olisi sangen teoreettinen, jolla ei olisi seurauksia ja merkityksiä em. alueille yksilöiden elämässä, psykologiassa ja hengellisyydessä, eikä seurauksia Jumalan taholta näiden ihmisten suhteen. Mielestäsi ilmeisesti koko, teoreettinen aihe, hoituisi sillä, että kirkko yksinkertaisesti kieltäisi siunaamasta samaa sukupuolta olevia pareja? Ja, sillä tavoin kirkko jättäisi hoitamatta ja kantamatta niitä seurauksia ja merkityksiä, mitä on sillä, kun yksilöiltä kielletään Jumalan siunaus – seurauksia Jumalan kannalta tarkasteltuna, seurauksia yksilöpsykologian kannalta, hengellisiä seurauksia…
On nähtävä myös niitä seurauksia, mitä tapahtuu, kun pareilta kielletään Herran siunaus teoreettisella teologialla. En väheksy teoreettista teologiaa ja sen tärkeyttä. Kuitenkin olisi mietittävä asiaa myös konkretian kannalta, ja siksi erityisesti toivoisin Sinulta vastauksia kohtaan 2, ja sen kaikkiin kolmeen kohtaan.
19. syyskuuta 2008 kello 15.32
Näin itsekin dogmaatikkona on ilo lukea näin erinomaista kannanottoa tähän polttavaan kysymykseen. Teesit ja niiden perustelut, näin sen kuuluu olla. Selkeästi, ymmärrettävästi. Erityisesti lausahdus: “Jos kirkko antaa maallisen yhteiskunnan arvomaailman sanella pyhien toimitustensa agendan, edessä on kirkon vakava sisäinen kriisi” on asian ytimessä. Ruokasesta tulisi erinomainen piispa, rukoillaan valitsijoille viisautta.
21. syyskuuta 2008 kello 0.09
Blogin kirjoittaja keskustelee kahdesta asiasta, naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta. Mitä homoliittojen siunaamiseen tulee, olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta mitä pappeuteen tulee, olen eri mieltä.
Nyt keskustellaan naispappeuden Raamatuullisuudesta. Minusta ollaan hakoteillä. Minusta pitäisi pikemminkin keskustella _pappeuden_ Raamatullisuudesta.
Elämme uuden liiton aikaa, ja Paavalin mukaan kaikki kristityt ovat kuninkaallista papistoa.
Minusta koko pappis-istituutio nykyisessä muodossa joutaisi lopettaa.
21. syyskuuta 2008 kello 11.21
Miikka Ruokanen,
Palaan vielä lyhyesti homoseksuaalisuutta käsitelleeseen kirjoitukseenne.
Tähän blogiin lähettämäni vastauksen lisäksi olen kommentoinut kirjoitustanne Kotimaa lehden verkkosivuilla kirjoituksestanne julkaistun uutisen oheiskeskustelussa. Toivoisin, että teillä olisi kiireidenne ohella aikaa ja mielenkiintoa tutustua minun ja muiden kommentteihin ja toivottavasti myös vastata niihin. Samaa toivon tietysti yllä olevan kommenttini suhteen.
Näen, että tarjositte kirjoituksessanne selkeitä ja yksinkertaisia (teologisia) vastauksia monimutkaiseen (teologiseen) kysymykseen homoseksuaalisuudesta ja sen merkityksestä kirkolle. Kullakin kirjoittajalla on tietysti kantaa ottaessaan oikeus jättää asia lepäämään niin halutessaan ja aiheen perusteellisempi käsittely sikseen sekä ohittaa kannanotosta syntyvä keskustelu. Yksinkertaisten ratkaisuiden tarjoaminen ja sen jälkeinen vaikeneminen ovat kuitenkin minun tulkintani mukaan osoituksia populismista.
22. syyskuuta 2008 kello 22.15
[...] M @ 9:13 pm Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen on ehdolla piispaksi Mikkelin hiippakunnassa. Blogissaan hän erottaa naispappeuden hyväksymisen ja homoliittojen siunaamisen toisistaan. Toinen on hänen [...]
24. syyskuuta 2008 kello 12.00
Naisena olen erityisen iloinen, että juuri dogmatiikan professori erottaa nämä kaksi kysymystä toisistaan. Se on todellakin kirkon tulevaisuuden kysymys. KIITOS!
Ottamatta kantaa homoseksuaalisuuskysymyksen ongelmatiikkaan käytännössä näkisin, että Jumalan lunastava työ ja Pyhän Hengen työ Raamatun historiassa näyttävät tietä takaisin kohti sukupuolten tasa-arvoa - niin kuin se luomisessa oli ennen patriarkaalista langennutta maailmantilaa. Sen sijaan vastaavaa liikettä ei ole nähtävissä suhteessa homoseksuaalisuuteen. Naiseus ei ole Raamatun mukaan lankeemuksen seuraus, mutta homoudesta nyt ainakin voinee olla epävarma, jos vain Raamattua lukee tuntematta asiaa muuten läheisemmin.
Sinällään se mitä Martti Nissinen asiasta puhuu on nähdäkseni aivan naulankantaan, mutta siinä argumentoinnissa ei huomioida tätä Pyhän Hengen liikettä Raamatun sisäisessä todistuksessa. Sinällään Nissisen esittämä asia - niin kuin sitä yllä myös Sari Roman-Lagerspetz siteeraa - on auttanut paljon minua ymmärtämään miksi naiskysymys ja homouskysymys niin kärkkäästi rinnastetaan.
26. syyskuuta 2008 kello 16.56
Kommentti homoseksuaalisuuskysymyksen ja naiskysymyksen rinnastamisesta (josta myös Anne M edellä kirjoittaa):
Miikka Ruokasen blogikirjoituksen mukaan homoseksuaalinen parisuhde ei voi asettaa sellaista “järjestystä”, jonka miehen ja naisen liitto asettaa. Ruokasen kirjoituksessa homojen parisuhteita vastustetaan miehen ja naisen parisuhteen asettaman järjestyksen kautta. Näin sukupuolten välinen tasa-arvokysymys (siinä määrin kuin miesten ja naisten väliset järjestykset myös parisuhteessa ja perheessä käsitetään relevanteiksi tasa-arvokysymyksiksi) toki liittyy Ruokasen kirjoituksessa homokysymykseen.
Ruokasen kirjoitus ei kerro mitä sukupuolten välinen tasa-arvo hänelle merkitsee. Merkitseekö se samaa kuin niille joiden mukaan sukupuolet ovat “täydellisesti tasa-arvoisia”, mutta silti hierarkkisesti erilaisia. Naispappeuden kannattajissa on toki niitä, joiden mukaan mies on perheen pää.
4. lokakuuta 2008 kello 12.55
Minusta on sangen tekopyhää puhua avioliitosta “pyhänä, Jumalan asettamana elämän järjestyksenä, instituutiona” ajassa, jossa noin puolet liitoista päätyy eroon. Tietääkseni arkkipiispaehdokas itsekin on eronnut ja uudelleen avioitunut mies ja olisikin mielenkiintoista lukea häneltä yhtä syvällistä ja paneutunutta pohdintaa erojen ja uudelleen vihkimysten teologiasta ja sen ongelmakohdista. Onhan liian helppoa teologisoida aihetta, joka ei liippaa itseä muuten kuin ajassa lilluvanan kiinnostavana ilmiönä, johon tarttumalla saa helposti vieläpä enemmän kannattajia kuin vihamiehiä.
Jeesuksen näkemys avioeroonhan oli melko selkeä, vaikka kristinuskoa edeltänyt juutalaisuus erot hyvin hyväksyi. Ettei vain olisi käynyt niin, että yhteiskunnasta, eli kirkon ulkopuolelta on jo tullut erittäin vahva muutospaine hyväksyä uudelleen avioituvien kirkollinen vihkiminen ja siunaaminen mutta tästä ei edes puhuta ongelmana, koska ilmiö on niin valtavan yleinen.
Ajatusleikkinä heitän, että mitenhän olisi asianlaita, jos puolet kansasta (mukaanlukien seurakuntien työntekijät) olisivat homoseksuaaleja? Kävisiköhän ulkoatuleva paine hyväksyä homoliitot niin kovaksi, että teologiset perustelut kyllä löydettäisiin tai sitten vain vedottaisiin Jumalan armoon, joka on tunnetusti suuri.
Kiinnostava kysymys on kuitenkin se, kenelle tätä Jumalan armoa tarjotaan (eronneet vs. homoseksuaalit) ja minkälaisiin siunauksiin ovat elämässään erehtyneet vielä osallisia kirkon puolelta?
Yksi mielenkiintoinen homojen vastustajien teesihän on, että taipumus saa seurakunnan työntekijälläkin olla, mutta sitä ei saa käytännössä toteuttaa. Eikö tästä olisi oikeudenmukaista vetää se johtopäätös, että erota saa (seurakunnan työtekijäkin),mutta uusiin naimisiin ei saa mennä niin kauan, kun entinen puoliso vielä on elossa.
Mutta tällaisesta aiheesta ei valtakirkon piirissä voi edes keskustella, siitä seuraisi äkkiä joukkoero kirkosta ja koko instituution romahdus.
Ja vielä niille, joita aiheen tiimoilta pohdiskelu kiinnostaa, kumpi on Jumalalle mieluisempaa, elämän kestävä avoliitto, vai kymmenen kirkossa siunattua avioliittoa? Tästä löytyy UT:stä hyvä vertaus kahdesta pojasta, joista toinen sanoi tekevänsä isän tahdon, muttei tehnyt, kun toinen toimi päinvastoin.
Lisäksi ne, joille pintakiillon ylläpitäminen (esimerkiksi avioliitto vs. avoliitto taistelussa) on tärkeää kehottaisin lukemaan vuorisaarnan läpi ihan ajatuksen kanssa. Siinähän Jeesus systemaattisesti romuttaa ihmisen mahdollisuuden olla pyhä ja nuhteeton mallikristitty näillä elämän tärkeillä alueilla kuten seksuaalisuus ja lähimmäisyys. Vai kukapa ei olisi joskus himoinnut tai vihastunut veljeensä ja sitämyöten ansainnut helvetin täyttä tulta.
11. lokakuuta 2008 kello 15.47
Nimimerkki Helmin kirjoitusta lukiessa tuli mieleen muutama seikka:
Ainakin näin maallikon silmissä näyttää siltä että UT ei salli uudelleen avioitumista muille kuin leskille. Avioerokin sallitaan vain jos puoliso on tehnyt huorin (huoruuden tähden eronnut ei kuitenkaan saa avioitua uudelleen ennen kuin on ex-puoliso on kuollut, eli ei ennen kuin on jäänyt leskeksi edellisestä avioliitosta).
Näyttää selvältä, että “raamatullista” avioliittoa koskevat monet muutkin säännöt kuin vain se, että se on miehen ja naisen välinen. Muista avioliittoa koskevista säännöistä kuitenkin helposti vaietaan, ilmeisesti siitä nimimerkki Helminkin mainitsemasta syystä, että, “malka toisen silmässä on suurempi kuin omassa silmässä”. Vähemmistöjen tekemisiä kontrolloidaan ja moralisoidaan kovemmalla kädellä kuin valtaenemmistön tekemisiä. Vähemmistöiltä vaaditaan kirjaimellisempaa raamatullisuutta kuin itseltä. Ja, kuten Helmi totesi, valtaenemmistö ei helposti huomaa miten sen omat parisuhde-ja seksuaalisuus-käytännöt ovat saaneet vaikutteita kristinuskon “ulkopuolelta”, yhteiskunnasta ja kulttuurista.